Varhain lokakuisena aamuna reilu tusina Irlannin ystävää kokoontui Helsinki-Vantaan lentokentälle, astui lentokoneeseen, istui paikoilleen ja lensi Dubliniin, turvallisesti vaikka kone ilmassa vähän hyppelikin. Aamu oli aikainen: kentällä piti olla pian aamukuuden jälkeen.
Edessä oli viiden päivän tutustuminen Irlantiin – pieneen osaan siitä – täynnä tiivistä ohjelmaa. Dublinissa meitä odottivat erinomainen oppaamme Sylvia McQuinn, irlantilaistunut suomalainen ja yhtä erinomainen kuskimme, täysirlantilainen Brian McCormack hienoine busseineen. Ja ei kun matkaan!
Taaksepäin
Olimme perehtymässä Irlantiin ja aloitimme alusta. Irlannissa on ollut korkeakulttuureita paljon ennen kuin esimerkiksi Pohjolassa. Ensimmäinen kohteemme oli Dublinin pohjoispuolella oleva Newgrangen alue, erityisesti sen valtava hautakumpu. Kumpu on sijoitettu taitavasti: sen pitkä tunnelimainen sisäänkäynti vie keskellä olevaan kammioon, johon aurinko paistaa tasan kerran vuodessa, talvipäivän seisauksen aikaan. Lokakuussa ei ollut siis toivoakaan taivaallisesta valosta, mutta aivan ilmeisesti rakentajat ymmärsivät tähtien liikkeitä. Paikka on niin suosittu, että talvipäivän valoa pääsevät katsomaan vain harvat ja valitut. Demokraattisessa Irlannissa valinta tehdään arpomalla.
Newgrange on vanha, se oli vanha jo silloin, kun egyptiläiset rakensivat pyramidejaan. Ketkä sen rakensivat? Miksi se rakennettiin? Emme tiedä. Se valtava koko osoittaa, että rakentamisesta on aikanaan vastannut varsin järjestäytynyt ja kehittynyt yhteiskunta. Rakentajia on ollut vähintään satoja ja työ on vienyt vuosikymmeniä. Todennäköisesti kyseessä on hautakumpu, hyvin, hyvin merkittävän ihmisen tai merkittävien ihmisten hautakumpu. Munaisuuden verhoa raottaa hieman Newgrangen vieressä oleva Bru na Boinnen vierailukeskus, josta löytyy monenlaista tietoa vuosituhansien takaa. Mutta emme tiedä paljon, emme sitäkään, olivatko rakentajat ja rakennuttajat jotakin kautta nykyisten eurooppalaisten esivanhempia.
Toinen päivän kohteistamme on ihan vieressä: Knowthin yhtä vaikuttava, yhtä suurimittakaavainen kumpu, jonka viereen on aikanaan rakennettu suuri joukko pienempiä, kuin poikasiksi. Knowthin erikoisuus ovat monet kiveen työstetyt taideteokset, joilla on varmasti ollut jokin muukin tarkoitus kuin vain tulla ihailluiksi. Ei siis aivan kevyt startti: 5000 vuotta suoraan taaksepäin.
Nykypäivän iloja
Ensimmäinen päivä jatkui yhteisellä lounaalla läheisessä Slanen kylässä. Ensimmäistä kertaa Irlannissa olevat oppivat jo silloin, että ruoassa ei siellä säästellä. Annokset ovat isoja, ja niitä syödään kolme: alku-, pää- ja jälkiruoat. Pääsimme kaikki takaisin bussiimme, joka suunnisti saman tien jaloimman jälkijälkiruoan äärelle, viskitislaamoon.
Slanen tislaamo on varsin nuori, vain muutaman vuoden ikäinen. Sen taustalla on Conynghamin aatelissuku, joka oikeastaan kaikkien Irlannin aatelisten tapaan on maahanmuuttajia, lähtöisin Britannian puolelta. Tislaamo on perustettu komean linnan hevostalleihin, niitä kun ei enää tarvita. Suku on asunut linnassa muuten reilut 300 vuotta. Jotta valtavan linnan ylläpito olisi taloudellisesti mahdollista, sitä käytetään monenlaisiin tarkoituksiin. Monet ovat sen ehkä nähneetkin, tietämättään, sillä linnan edustan valtavaa nurmikkoaukeaa on käytetty televisioitujen rock-konserttien näyttämönä. Vähän kuin Woodstock, mutta aatelistilalla. Tutustuimme tislaamoon, sen tuotteisiin ja monet meistä perehtyivät erityisesti tislaamon hyvin varustettuun myymälään. Kaikki tulivat omin jaloin bussiin, sovittuna aikana.
Oli aika jättää itäinen Irlanti ja suunnata länteen, päämääränämme yksi länsirannikon tärkeimmistä kaupungeista, Sligo, jossa meitä odotti jo komea Clayton-hotelli. Moottoriteitä emme menneet, vaan pienempiä, suomalaisittain aika kapeita, kylästä kylään johtavia teitä. Silläkin lailla saimme kosketuksen Irlantiin. Claytonissa oli aikaa purkaa tavarat, levätä hetki ja kenties vetäytyä unille tai baariin tai hotellin ravintolaan syömään – jos nyt vielä oli nälkä. Matkan kaksi ensimmäistä yötä oli viisaasti ajateltu nukuttavaksi samassa paikassa, joten lepoonkin oli aikaa. Mehän olimme lähteneet kodeistamme samana aamuna, kun kello Irlannissa on ollut vasta kolme.
Vapaudenpatsas näkyy
Toisena päivänä pääsimme tutustumaan Amerikkaan, etäältä tosin. Kyynisimmät meistä väittivät, että Vapaudenpatsas ei todellekaan näkynyt Slieve Leaguen kallioiden ylimmällekään kohdalle, mutta monet näkivät sen varmasti. Paikka on muuten yksi Euroopan komeimmista, kallion laelta on 600 ja yksi metriä Atlanttiin. Yksimielisiä olimme kaikki siitä, että maisemat ovat komeat, tuulee oikein riittävästi ja on syytä siirtyä bussiin, kun mereltä on tulossa Iso Sade. Se näkyi merellä kilometrien ajan ennen rantautumistaan. Olimme yksimielisiä siitäkin, että Amerikassa on juuri kastuttu, jokin aika sitten. Me menimme bussiin.
Sligon nähtävyyksiin kuuluu myös Nobel-kirjailija William Butler Yeatsin hauta. Se on kierrätystä, alun perin Yeats haudattiin eteläiseen Ranskaan, mutta irlantilaiset halusivat suuren poikansa kotimaan multiin – runoilijan oman toiveen mukaisesti – ja saivat. Irlanti on muuten melkoinen kulttuurimaa: kirjallisuuden Nobeleita on maahan tullut peräti neljä. Tämän kulttuurisen saavutuksen rinnalla voivat kilpailla vain Eurovision laulukilpailujen voitot, niitä on tulvinut Irlantiin. Jääkiekon maailmanmestaruutta Irlanti ei ole sentään koskaan voittanut.
Vuosisatojen englantilaismiehitys on jättänyt jälkensä Irlantiin, mutta kaikki niistä eivät ole olleet huonoja. Kun olet juuri seissyt kylmässä tuulessa ja melkein sateessa ja katsonut Atlantin toiselle puolelle kylmästä hytisten, tee maistuu todella hyvältä.
Sitten oli paikallisoppimisen vuoro: Ardaran kylä, Donegalin kaupunki, Sligon keskusta. Ardarasta löytyy kauppoja, viehättäviä kahviloita ja pubeja, sanoo opaskirja. Viimeinen väite on ainakin totta. Tässä on muuten iso ero Suomeen, missä isojako 1700-luvun lopulla hajotti perinteiset kyläyhteisöt ja talot jäivät kukin yksikseen ja erilleen. Irlannissa kylän ei tarvitse olla iso – sata metriä laidasta toiseen, mutta sillä on keskustori, sosiaalistumispaikkoja ja mahdollisuus oikeasti tavata toisia ihmisiä mukavissa oloissa. Välimeren rantojen tapaan ei istuta ulkona torilla ja se on hyvä se. Takka ja turvetuli! Meistä tuli Suomessa isojaon myötä eristäytyneitä metsäläisiä eikä sosiaalisia toistemme tukijoita, kuten vaikkapa irlantilaisista ja Välimeren alueen ihmisistä. Paluu hotellille sujui muutaman sligolaisen pubin tutkimisella, kävelyllä tässä mainiossa rantakaupungissa ja lämpimässä vedessä uimisesta unelmoiden – siis sisäaltaassa, jollainen hotellistamme toki löytyi.
Kotka on laskeutunut
Jos Irlannin keskilämpötila olisi kaksi, kolmekymmentä astetta lämpimämpi, sinne tehtäisiin matkoja kaiken aikaa. Se olisi, siis tällä lämpötilavarauksella, aivan upea rantakohde. Hiekkarantoja riittää, pieniä, isoja ja Todella Vaikuttavia. Uimareita ei näy, paitsi joskus joku peloton terrieri. Kaikkialla rannoilla on havaittavissa aika merkittävä vuorovesi, metrejä ylös ja alas, kaksi kertaa päivässä kumpaakin. Tuloksena on kilometrien rantoja, joista voi nauttia, kunhan pitää huolen siitä, että ei ole kaukana rannasta, kun vuorovesi nousee. Se tulee nopeasti, hiljaa ja vastustamattomasti, mutta ei yllättäen, sillä jokaisen kylän vuorovesitaulukot on laskettu huolella vuosia etukäteen. Veneet ovat poijuissaan kaukana rannasta.
Tutustuimme, miehissä ja naisissa, Standhillin upeaan rantaan. Vuorovesi oli aika ylhäällä, joten merikin ulottui rantaan saakka. Jos siis meri, merimaisema, upea hiekkaranta ja sen tapainen tuntuu houkuttelevalta, Irlantiin! Uimapuvun voi jättää kotiin, paitsi keskikesällä.
Veden ja maan jälkeen vuorossa oli ilma, linnut tarkkaan sanoen. Vaikka Irlanti on pieni maa, siellä on paljon koskematonta tai puolikoskematonta luontoa täynnä elämää ja eläimiä. Niitä on keräytynyt tavallista enemmän paikkaan, jonka nimi on Eagles Flying, Ballymoten kylän lähelle. Paikka on ennen muuta tutkimuskeskus. Linnut ovat tavalla tai toisella loukkaantuneita yksilöitä, jotka hoidetaan kuntoon ja päästetään sitten takaisin luontoon. Osa niistä jää joksikin aikaa myös töihin, ansaitsemaan ylläpitoaan viihdyttämällä paikalle tulleita. Onhan kotka uljas lintu taivaalle liitäessään, mutta vaikuttavampi se on noin metrin päässä hoitajansa kädessä. Kotkia eivät yleisön amatöörit saa käsivarrelleen, mutta pienempiä petolintuja kyllä. Iso pöllö yllättää, sillä se ei paina juuri mitään. Eagles Flying on myös koko perheen paikka: lintujen lisäksi kävijät pääsevät tutustumaan monenlaisiin eläimiin, kilpikonnista jäniksiin. Antiikista tuttuja niiden juoksukilpailuja ei järjestetä.
Päivä päättyy Westportin pieneen kaupunkiin, sekin meren rannalla. Halukkaat lähtivät kylille, kuuntelemaan irkkumusiikkia, jota oli tarjolla lähistön pubeissa tai vain kävelemään pitkin joen vartta. Monen muun kaupungin tapaan Westportiakaan ei oltu rakennettu ihan Atlantin rannalle, vaan joenmutkaan hiukan sisämaan puolelle, jotta jokainen myrsky ei tulisi ovelle asti. Kun Atlantilta tuulee, sieltä tosiaan tuulee.
Galway kutsuu
Westportista Galwayhin on periaatteessa kaksi eri reittiä: aivan erityisen kaunis tai sitten se vielä kauniimpi. Ensin ajetaan pitkin Atlantin rantaa ja Louisburghin ihanan pikkukaupungin jälkeen kurvataan vasemmalle, vuorten, vuonojen ja lampaiden hallitsemalle pikkutielle. Ennen kuin pääsimme maisemien syleilyyn, meillä oli ohjelmassa tutustuminen Irlannin kolmeen eri aikakauteen: nykyisyyteen, 1800-luvun puolenvälin nälänhätään ja 400-luvun mystiikkaan, pääosassa itse Pyhä Patrik.
Nykyisyys toi onneksi mukanaan ruokaa. Lounaspaikkamme oli ainoa kirkkaan pinkki rakennus niillä haminoilla, ytimekkäältä nimeltään The Tavern. Maailmassa saattaa olla parempiakin kalaravintoloita, ehkä. Aivan The Tavernin vieressä on vaikuttava nälänhädän muistomerkki: veistos, joka kuvaa 1840-luvun lopun surullisinta ilmiötä: Atlantin yli (tai mihin tahansa) matkaavaa laivaa, jonka matkustajat ovat joko kuolemassa nälkään tai jo kuolleet. Niiden yhteinen nimitys oli kuvaava: Coffin Ship eli ruumisarkkulaiva. Irlannissa ei ollut ruokaa, joten mikä tahansa vaihtoehto oli parempi.
Ihan vieressä, rantatien maan puolella on Pyhän Patrikin vuori, Croagh Patrick, paikallisten antama lempinimi on The Reek. Patrikin kerrotaan paastonneen vuorella 40 päivää ja siinä ohessa karkottaneen käärmeet Irlannin saarelta. Vuori on vaikuttava ja yhä satojen ellei tuhansien ihmisten pyhiinvaelluspaikka etenkin kesäisin. Vuorelle on kiivettävä hartain mielin ja paljasjaloin, tietenkin.
Ja sitten maisemista nauttimaan. Maailman kauneimmaksi tieksi vahva ehdokas on se noin 30 kilometrin mutkainen ja kapea reitti, joka vie Louisburghista Leenaunin kylään, ainakin niiden mielestä, jotka pitävät vuorista ja meren vuonoista ja vesiputouksista ja lampaista.
Ennen Galwaytä tutustuimme vielä Kylemoren nunnaluostariin. Se on löytänyt sijansa 1860-luvulla rakennetusta palatsimaisesta – yli 70 huonetta – kartanosta. Sen rakennutti vaimolleen Mitchell Henry, englantilainen lääkäri, teollisuusmies ja poliitikko. Traagisesti vaimo Margaret kuoli kun talossa oli ehditty asua tuskin viisi vuotta. Henry myi talon, ja se ajautui lopulta benediktiiniläisnunnien haltuun ja muuttui luostariksi. Nykyisin se on myös vierailukohde upeine puutarhoineen ja metsämaineen, kirkkoineen, kauppoineen ja kahviloineen.
Galway on Irlannin länsirannikon pääkaupunki, elämää ja irkkumusiikkia kuhiseva yliopistokaupunki, josta on mahdotonta olla pitämättä. Vähän kuin kivinen, iloinen Tammisaari, täynnä mitä erilaisimpia ravintoloita. Sen läpi virtaa vuolas Corrib-joki, johon ei pidä hypätä uimaan. Tässä koimme myös matkan ainoan pettymyksen: sää oli huono, jopa irlantilaisten mittapuiden mukaan. Galwayn kierros jäi monelle liian lyhyeksi, etenkin kun paikallisen juhlapäivän kunniaksi pubit pursusivat musiikkia ja muuta ohjelmaa.
Maailman vanhin?
Galwayssakin juhlapäiviä seuraa arki, vaikka se ei aina vaikuta varmalta. Aamulla ylös, kamat kassiin ja bussiin. Meitä odotti Dublin, tuo helmi kaikkien miljoonakaupunkien joukossa ja siellä myös luultavasti maailman vanhin pubi, Brazen Head. Dublin on aikanaan viikinkien perustama, joka tapauksessa yli tuhat vuotias ja niin on luultavasti myös Brazen Head. Virallinen, todistettava perustamisvuosi on 1198.
Dublin on kaikkea sitä, mitä kaupungin pitääkin. Täynnä menoa ja meininkiä, vanhaa ja uutta, upeita puistoja. Kaupungin halki virtaa kunnon joki, Liffey. Sen alkulähteet ovat etelässä, Wicklow´n vuorilla. Yksi kaupungin maamerkeistä on The Spire, korkeuksiin ulottuva huikea metallipiikki, joka pystytettiin ydinkeskustaan vanhan amiraali Nelsonin patsaan paikalle. Patsaan tysäyttivät taivaan tuuliin Irlannin tasavaltalaisarmeijan spesialistit Pääsiäiskapinan 50-vuotispäivän kunniaksi. Nelson lähti, kukaan ei loukkaantunut eikä edes ikkunoita mennyt rikki. Ammattimiehet asialla.
Kaikki loppuu aikanaan, niin myös tämä matka. Brazen Headin lounas oli viimeinen yhteinen ohjelmanumero ennen lentokoneeseen astumista ja istumista. Sydän jäi Irlantiin, muistot tulivat mukaan. Ei kun keväällä uudelleen Irlantiin, mutta uusille seuduille!
