Keitä ovat nykypäivän pyhiinvaeltajia? Taivaltaako moni tämän matkan alkuperäisessä tarkoituksessa vai ovatko he tavallisia arjen sankareita? Tätä muun muassa tuli pohdiskeltua taivaltaessani vanhaa pyhiinvaellusreittiä Samoksesta Santiago de Compostelaan – 128 km:n aikana kun ehtii pohdiskella vaikka ja mitä. Ennen muinoin tämän vaelluksen motiivit olivat pelkästään uskonnolliset. Santiago de Compostelaan on uskomuksen mukaan haudattu yksi Jeesuksen opetuslapsista Pyhä Jaakob, jolta tultiin pyytämään hyvitystä pahoihin tekoihin sekä helpotusta sairauksiin ja vaivoihin. Tämän päivän motiivina tuntui monella olevan uudenlainen kokemus, itsensä haastaminen, irtiotto työelämän hektisyydestä tai kävely rakkaan ihmisen muistolle. Caminolla on aikaa miettiä elettyä elämää. Matka tekee hyvää fyysisesti, mutta erityisesti se hoitaa mieltä. Monelle se tuntui olevan myös monivuotinen haave – ruksi ruutuun – nyt on tämäkin koettu! Yksi syy caminon suosioon on myös korona – monet kun ovat huomanneet kuinka kävely luonnossa tekee hyvää ja reiteille onkin tällä hetkellä aikamoinen buumi. Maaliskuun viimeinen viikko tälle vaellukselleni osui aivan nappiin! Ruuhkia ei vielä ollut ja sää mitä mahtavin – ei liian kuumaa eikä kylmää. Eikä yhtään sadepäivää!
Jaksaa, jaksaa
”Caminolla ei tarvitse muuta kuin kävellä keltaisia nuolia ja simpukan kuvioita seuraten.” Ja näinhän se käytännössä tapahtuu – ei muuta kuin kävelemään. Kauniita maalaismaisemia, uinuvia maatiloja, laiduntavia lehmiä, tuoksuvia eukalyptusmetsiä, solisevia puroja, komeita tammimetsiä, linnunlaulua, niittyjä, ystävällisiä koiria ja kissoja, kanoja, lampaita, hevosia ja aasikin… On ylä- ja alamäkiä. Matkan varrelle jää myös kiinteästi pyhiinvaellukseen liittyviä pieniä romaanisia kappeleita ja vanhoja rakennuksia. Kanssakulkijat huikkaavat tervehdyksen tai ovat huikkaamatta. Oma mieli vaeltaa omaa tietään, arkiset huolenaiheet ovat joka tapauksessa pudonneet matkasta jo heti alkutaipaleella. Päivän kuluessa askel alkaa kummasti painaa ja kaikennäköistä pikkuvaivaa ja tuntemusta tuntuu kropassa siellä sun täällä. Välillä voisi olotilaa tuskaksikin kutsua ja suomalainen sisu täytyy ottaa matkakaveriksi. Patikointimaasto ei sinänsä ole vaativaa, mutta päivämatkat ovat aika pitkiä normi sunnuntaikävelijälle, 14–30 km/päivä ja sitä toistetaan monta päivää peräkkäin. Yön ja levon jälkeen tapahtuu kuitenkin aina ihme! Lieneekö kyseessä se kuuluisa caminon ihme, johon itse haluan uskoa? Vai onko se sittenkin kylmägeeli, rakkolaastarit, Buranat, magnesiumsuihkeet? Samapa tuo, kun jalka taas seuraavana aamuna nousee ja matka jatkuu. Tärkeää on oma tahti ja tuntemusten kuulostelu. Tärkeää on myös päivän jaksottaminen ja tauot sopivissa kohdin. Reitin varrella on mukavasti virkistäytymis- ja ruokapaikkoja missä levätä. Tämän reissun ei ole tarkoitus olla urheilusuoritus eikä kilpailu. Tärkeää on itse matka – ei päämäärä; vaikka kyllä sinne hotelliinkin on illaksi mukava päästä.
Ryhmässä on voimaa!
Caminon voi suorittaa monin tavoin; yksin, kaksin, ryhmässä. Järjestelyt voi hoitaa omatoimisesti tai antaa matkatoimiston hoitaa hommat. Matkan kulkua auttaa huomattavasti, kun kaikki järjestelyt on hoidettu etukäteen; kuljetukset vaelluksen aloituspaikkaan, kivat hotellit, ruokailut ja laukkujen siirto hotellista toiseen. Kon-Tikin ryhmästäni kehkeytyi viikon aikana onnellinen perhe, jolla yhteinen päämäärä. Yhteishenki oli aivan mahtavaa ja viikko sujui toisiamme tsempaten ja auttaen. En ole varmaan millään muulla matkalla kokenut tällaista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Moni sai sieltä varmasti uusia tuttavuuksia ja ikuisia sydänystäviä. Suurena apuna oli myös paikallinen suomalainen vaellusopas, jonka puoleen kääntyä tarvittaessa asiassa kuin asiassa.
Perillä!
Vaellus päättyy perinteisesti Santiago de Compostelan katedraalin aukiolle, josta löytyy reitin ns. 0-piste. Monelle se tuntui olevan melko tunteellinen hetki, joka purkautui joko kyyneleinä tai riehakkaana tuuletuksena. Useimmille tunteilun syynä tuskin ovat Pyhä Jaakobin luut, vaan ehkä sittenkin se arkisempi eli määränpää. Matkan väsymykselle voi vihdoin antautua. Perinteisiin kuuluu myös katedraalin messu sekä vaelluksen aikana vihkoseen hankittuja leimoja vastaan noudettava latinankielinen todistus.
Itselleni matka oli ennen kaikkea karaiseva ja voimaannuttava kokemus, jonka muistan varmasti loppuikäni. Matka oli myös osittain rankempi fyysisesti kuin mitä olin ajatellut, mutta ah niin palkitseva monin tavoin. Kivut ja säryt unohtuvat ihmeen nopeasti ja päällimmäiseksi jäävät vain hyvät muistot. Caminon ihmeitä nekin?
Keitä ovat nämä nykypäivän vaeltajat – tyhjentävää vastausta en tähän kysymykseeni saanut. Ainakin oman elämäni sissi tunnen olevani. Päällimmäisenä on suuri kiitollisuus tästä kokemuksesta ja matkasta. Kiitollinen olen myös uusista tuttavuuksista, joiden kanssa sain kokea tämän matkan. Kiitos kun olitte juuri te, joiden kanssa sain kokea caminon hengen. Muchas Gracias!
Teksti ja kuvat: Merja Havia / Kon – Tiki Tours
